Polttaako?

Mä mietin tässä et mitä vittuu mä teen mun elämällä. Et onks tässä missään mitään järkeä. Et onks mussa mitään järkeä tai oonks mä oikeestaan ees yhtään mitään. Mä tärisen parvekkeella ja rööki maistuu eiliseltä humalalta. Kaikki niinsanotut stögikset on täynnä ja pöytä on täynnä tuhkaa.

Mä en voi huuhtoa tätä oloa pois särkylääkkeillä ja vedellä, enkä edes pesemällä eilisiä ripsivärejä naamalta. Mä en ole nukkunu tarpeeksi, mulla on nälkä mutta oksettaa. Ja laiskottaa, niin hitosti.

Mun pitäis kerätä itteni kasaan ja hengittää kunnolla, mutta mun kurkku on täynnä limaa. Ärsyttää. Mikä mua vaivaa? Tai sit mua ei vaivaa mikään. Samaan aikaan mua kuitenki vaivaa kaikki yhtä aikaa ja kovaa.

Mä oon yksinäinen, tavallaan. Mulla on ystäviä ja ihania ihmisiä ympärillä mut ei ketään joka ottais mut illalla syleilyynsä ja silittäis mun vaalennusaineen tuhoamia hiuksia. Mä oon vannottanu itelleni että en tarvii ketään ja kaikki on parempaa yksinään mut ei se välttämättä oo niin. En osaa päättää, haluaisin molemmat samanaikaisesti.

Mä en oo pitkään aikaan osannu oikeestaan sanoa mitään. Mä oon ollu kaiken aikaa vaan ihan hissuksiin. Kuunnellu mitä muut sanoo, koittanu auttaa ja kuulla. Mut mä en oo sanonu mitään, oon pitäny kaiken sisällä. Ja pidän edelleen, mutta että miksi? Jaa-a. En vaan osaa enää. En osaa edes muodostaa lauseita niin että voisin tuoda jotain ulospäin.

Sä kaivat sun taskusta tulitikkuaskin. Raapaiset tikkua askin reunaan ja se syttyy palamaan. Laitat palavan tikun kielellesi, ihan siihen viereen, niin että se ehtii polttaa. Ja sitten kielesi sammuttaa tikun. Teet tätä useita kertoja, poltat kielesi. Ja kohta et ainakaan enää pysty sanomaan sanaakaan.

Pfft

Yöt on pahimpia.
Silloin mä itken.
Itken itkemästä päästyänikin, itken kunnes nukun.
Ja aamulla kaikki on olevinaan hyvin.

Elämä rullaa ja mä sen mukana.

Siipensä rikkonut perhonen

Sulla on hiuksissa hunajan tuoksu ja vaaleanpunaisia kukkia.
Sulla on kirkkaat, loistavat silmät täynnä suklaata.
Sulla on huulet silkkiä ja mansikkaa, pehmeät ja  täyteläiset.

Sulla on kaulassa kuoppa ihan niin kuin kaikilla muilla,
mutta sun iho tuntuu erilaiselta.
Sulla on vahvat kädet jotka jaksaa kannatella, mutta sormet eriparia.
Sulla on vatsa jota vasten saan lepuuttaa päätäni.
Sulla on hoikat ja sirot jalat ja hassut varpaat.

Sulla on kuori kova ja kylmä, harva näkee pintaa syvemmälle.
Sulla on jumalainen, kaunis ulkomuoto.
Sulla on itsessäsi kaikki mitä tarvitsisit.

Mutta mitä sulle annettiin?
Sinä sait minut.
Minä olen siipeni rikkonut perhonen, joka tuottaa sinulle pelkkää päänvaivaa.
Minä olen yksinäinen lintu yön pimeässä.
Minä olen siemen joka ei koskaan löytänyt paikkaa aloittaa kasvua.

Riesaksi minut sinulle annettiin.
Ja eihän sinulla ole mitään muuta sitovaa, kuin minä.
Minä vain ja ainoastaan minä, tehdäkseni elämästäsi aina hitusen vaikeampaa.
Vaikken sitä yritäkään, päinvastoin.

Olen keskeneräisyyttä ja haavoittuvaa.

Suolaista itkua pehmeillä kasvoilla

Minä olen unohtanut teidät, ja luultavasti tekin minut. Taas, en edes tiedä kuinka monennen kerran. Syvät pahoitteluni siitä.
Taas on koittanut se hetki kun tunnen suurta tarvetta rustata ajatuksiani - tai edes puolikkaita sellaisia teidän nähtävilleni.
Ajatuksia, jotka ovat myllänneet mielessäni jo monet kuluneet päivät ja kuukaudet.
Ei, ne eivät tule merkitsemään teille luultavasti läheskään niin paljon kuin niiden ylöskirjaaminen merkitsee minulle.
Siitä huolimatta haluan uskoa, että jossain on joku joka lukee - joku joka saa ajatuksistani otteen.

Aloittaminen on vaikeaa ja tuottaa minulle suurta päänvaivaa. Millä sanoilla? Millä lauseilla?
Ikuisuudelta tuntuneen ajanjakson jyllätessä en ole muistanut suurinta turvaani, selkeyttäjääni. Sitä joka minut päästää pois päätä sekoittavista asioista.
Kirjoittamista.
Tämän ajatteleminen saa minut omalla tavallaan surulliseksi, sillä haluaisin kehittyä kyseisessä asiassa vielä hurjan paljon.
En kuitenkaan aio heittää kirvestä kaivoon, vaan jatkaa, jatkaa kunnes taas menetän taitoni.

Olen näiden kuukausien aikana muuttunut paljon.
Se muutos mistä puhun on niin henkistä - kuin fyysistäkin.
Minun muutostani, kasvuani.
Olen oppinut ymmärtämään elämää paremmin, olen alistunut, toisinaan taas ottanut ohjat omiin käsiini.
Olen saartanut itseni vaikeilla asioilla ja sellaisilla, joilla ei pitäisi.
Näistä asioista eroon päästyäni olen oppinut lisää, pieniä paloja oikeasta ja väärästä.
Olen menettänyt, unohtanut, sopeutunut.
Konkretisoidessani elämäni osasia olen joutunut monenlaisiin tilanteisiin.

Minun muutokseni, se mikä muovasi minut nykyiseen muotooni.
Olen saanut lisäkiloja, vaalentanut hiukseni, realisoinut maailmaa ympärilläni, setvinyt mieleni sopukoissa lojuvia juttuja ja opetellut uusia taitoja.
Muutos on osaltaan pelottava, ahdistava.
Mutta minä yritän parhaani mukaan sopeutua olemaan osa muutosta, minun omaa muutostani.
Ja synkkyys unohtukoon mielestäni edes aika ajoin.

Elämässä on paljon hyviä asioita.
Kuten esimerkiksi se miltä kostea ruoho tuntuu paljaiden varpaiden välissä - tai se miltä hevonen tuoksuu kun sen kaulalle painaa päänsä.
Mainittakoon myös se kun aamulla herätessä kahden ihot ovat hiellä liimaantuneet yhteen.
On olemassa paljon hyviä asiota, mielettömän pitkä lista.
Jokaisella omanlaisensa.
Hyvät ja onnelliset asiat ja niiden rinnalla ne vähän ikävätkin asiat, jokaisella.

Kaikki riippuu siitä miten asioita päättää tarkastella, miten katsoa ikävää asiaa silmiin?
Sinulla on vain pieni hetki aikaa miettiä, miten pääset ikävyyksistä eroon.
Ja usein et sitten kuitenkaan pääse vaan opit elämään ne mukanasi,
oman pienen vaelluksesi varrella.

Haluan sinun kysyvän itseltäsi;
Milloin viimeksi itkit?
Muistatko edes? Etkö ole uskaltanut päästää kyyneleitä virtaamaan, oli tilanne ollut sitten surullinen taikka onnellinen?
Vai itkitkö kenties lähes mitättömän asian takia? Melkein jopa ilman syytä?

Minä itken usein. Onnesta - ja surusta.
Vollotan hillitsemättömästi varsinkin surullisena. Sen jälkeen vuotaa nenä ja särkee päätä. Itkeminen kuitenkin on sen arvoista.
Se puhdistaa, helpottaa ja rauhoittaa.
Minä olen heikko ja uskallan myöntää sen.
Minua ei haittaa, että minua kutsutaan itkupilliksi. Hölmö nimitys, mutta todenmukainen. Sehän minä olen, enkä asialle voi mitään tehdä, enkä haluakaan.

Surua, iloa, hämmennystä, epäloogisuutta, sekasortoa, tappelua, rakkautta, onnea, vajavaisuutta, riittämättömyyttä, helpottuneisuutta.
Sitä minun elämäni on, mutta vain pintaraapaisulta.

Ja minä kävelin öisessä tuulessa rantaan, kastoin jalkani viileään veteen ja työnsin varpaani rantahiekkaan. Kuuntelin tuulta ja aaltojen himmeää lotinaa. Puiden lehdet havisivat ympärilläni ja minä itkin. Itkin yksinäisyydessäni onnen kyyneleitä jotka tipahtelivat jalkojeni juurella liikehtivään veteen kuin piilottaen olemassaolonsa.
Minä hymyilin kyynelten virratessa kasvoillani. Hymyilin ja maistelin itkun suolaisuutta.
Sillä hetkellä päätin aloittaa elämäni uudenlaisena, vapautettuna.
Huuhdoin minua viiltäneet kauheudet järvivedellä ja jätin ne siihen paikkaansa
Lähdin pois ja unohdin olleeni joskus surullinen.
Lähdin jättäen taakseni vanhan minäni.
Enkä enää piilottanut kyyneleitäni.

Ristiriitoja

Mikä on sellaista, mitä ei voi koskettaa? Sä et arvaakkaan. Sua pelottaa, et uskalla luottaakkaan. Tee sun valinnat, anna vaan mennä. Tee mitä täytyy, jotain hyvää siitä varmasti syntyy. Sulje silmät, kiristä otetta. Hukkaa maailman tuoksu, juokse mut kiinni. Älä jaksa pelkää, koska maailma tulee kääntää sulle selkää. Sun pitää pärjää yksin, tehä niit henkisii ennätyksii.

Saatko sä otteen tiukan, vai voimavaran niukan? Sellasta voimaa ei edes ookkaan, millä voisit tuskaa turpaan mottaa. Revi siltä hiukset päästä, älä siitä irti päästä. Viimenen toive, turhaakin turhempi. Älä jää sen juttuja kuunteleen, koska se ei haluu sulle ku paskan tunteen. Se haluu et sua sattuu, se sanoo sulle; kaikkeen tottuu.
Älä vaan usko sitä, se heittää paskaa sun niskaan. Mitä sitten teet, minne sä oikeesti sitten meet?

Älä kato taakses, juokse vaan karkuun, siihen yhteen tiettyyn tartu. Halaa sitä lujaa, sä et oo enää pulas. Sä oot turvassa, sylissä suojassa. Anna sen pidellä sua, rauhottaa mieles, se vie sun kieles.

Rakas, pieni ihminen, aarteeni suloinen. Sulatat mun sydämen. Paras ystävä, turvapaikka lämpöisin, en tiedä miten sua tästä kaikesta kiittäisin.
En voi muuta ku halaa sua lujaa, korvaasi kuiskaan monta kaunista sanaa.
Salaan sut muilta, piilotan täältä, peittoni alla on sulle oma paikka.

Pilvetön, sininen taivas. Kirkkaana loistava aurinko. Hymy ystävän huulilla, kevät hengittää kasvoillemme. Haluan uskoa siihen, että se todella on jo lähellä. Ihana kevät, ihana lämmin kevät ja auringon säteet.
Sydämessä lämmin olo, kasvot kirkkaammat kuin aikoihin. Oi kevät, anna mulle sun elinvoimaa. Anna mun kokee et tää toimii.

Tyhmät ihmiset

Mä oon huomannu monesti, kun jengi kysyy että mitä mulle kuuluu, ni ne ei jää kuuntelemaan pidempää vastausta kuin se perinteinen hyvää. Miks pitää kysyä jos ei kiinnosta? Muodon vuoksiko vai ihan vaan tavan mukaan? Hyviin käytöksiin kai kuuluu kysellä toisen kuulumisia. Mutta hei, mitä turhaan. Mielummin olla kuulematta sitä kysymystä, kun se että kerrot jotain ihan vaan itselles, koska kysyjä ei kuuntele kuitenkaan enään.

Koko "mitä sulle kuuluu?" on periaatteessa kysymyksenä aivan turha. Se on menettänyt arvonsa kai kokonaan. Joko sä vastaat vaan sen "hyvää" tai sitten sua ei vaan kuunnella sen pidemmälle. Sama kuin heittäisit sen muutaman sekuntin koiranpaskaan ja astuisit päälle.

Mä löydän tästä maailmasta ja näistä ihmisistä niin paljon turhuuksia ja idioottimaisia juttuja, että mulla meinaa hajota pää. Vielä enemmän raapii se kun huomaa, että teen itsekin niitä samoja asioita. Kai me vaan kaikki kuulutaan tähän johonki isoon syöpämassaan, joka on olevinaan tän maailman hienoin laji.

Eikö se niin mene että me ollaan oma laji? Ollaan se laji joka tän kaiken on hionut tähän nykyiseen malliinsa. Samaan aikaan kun me ihastellaan sitä, ni me tuhotaan se kaikki mitä ollaan saatu aikaan. Voi nyt helvetin ihmiset. Kuka täällä meitä opettaa olemaan kun ei siihen itse kyetä.

Hukkukaa periaatteisiinne ja syökää päänne.

Tallotaan maahan ne ketkä sanoo vastaan ja ne kenellä on vääränväriset kengät. Ja varsinkin ne ketkä ei osaa sanoa aakkosia takaperin tai syödä puikoilla.
Heitetään niiden päälle paskaa ja satutetaan sanoilla.

Kaiken tän sumun ja tuhkan keskellä me hengitetään kaulahuiveihimme ja suljetaan silmämme. Astutaan jonkun muun tekemiin jalanjälkiin lumihangessa jottei omat kengät kastu. Pyyhitään kasvoilta lumihiutaleita eikä missään tapauksessa katsota vastaantulevaa silmiin.

Ettei vaan tarvitsisi hymyillä.

Selkeetäkö

Eilen mä kai avasin mun silmät. Näin kaiken yhtäkkiä vaan selvemmin. Mua hymyilytti, musta tuntu hyvältä. Mä olin terve, en enää sairas, enkä mä ajatellu yhtään vitun mitään. Näin mun elämän selkeenä suoraan silmien edessä. Nautin ja olin vaan. Joku ihmeellinen voima vaan ohjas mun ajatustenjuoksua. En ollu enää sillä paikalla enkä tiennyt siitä hetkestä yhtään mitään.

Kaikki. On. Hyvin. Mitä vittua?

Sit joku otti mun kädestä kiinni ja sano et anna mennä. Se suukotti mun kättä ja hiipu sitten pois. Sen hymyilevät kasvot painautu mun mieleen ja mä vaan olin ja hymyilin. Mun ympärillä oli pelkkää iloa ja mä en enää tienny miks olin koskaan ollut masentunut.

Kirkas taivas lähetti mulle piiloutuneen auringon sanoja ja mä nappasin ne kaikki käsiini. Hiljaisessa pimeyden peitteessä mä kätkeydyin hyvänolontunteeseen. Tunnustelin hiljaa ohilipuvaa päivää ja kirjoitin mieleni perälle vaienneet ajatukseni.

Maailma oli niin värikäs, ja niin kaunis. Mulla ei ollut kylmä vaikka on talvi. Enkä mä sulkenu mun silmiä helmenvalkoisilta kauneuksilta. Avasin silmät niin auki kun mahdollista ja niinkuin käsketty, annoin mennä. Annoin sen kaiken paiskautua suoraan mun kasvoja vasten. Hellästi silitin sitä ja pitelin käsissäni.

Sanomattakin on selvää etten mä tarvitse mitään lisää. Vähän omaa aikaa ja rauhaa vaan. Helpottumista ja irtiottoja. Ja sut mun vierelle, vaikken ansaitsekkaan. En mä tarvitse maallisia turhuuksia ollakseni näin. Tässä on ihan hyvä nyt jo. Mä pärjään oikein hyvin, koska mulla on mun ajattelutapa ja mun oma pieni maailma. Hempeän vaaleanpunaiset auringonkukat ja silkkihiukset. Varvastossut ja mukaansatempaavat ruskeat silmät. Kultainen auringonlasku ja käsi kädessä.

Eilen mä olin vapaa. Olin pieni linnunpoikanen joka vasta opetteli lentämään. Räpyttelin ja räpyttelin mutten meinannut onnistua, mutta olin niin kamalan onnellinen sillä mut oli kuitenkin luotu siihen, ja sitä varten. Lentämään. Olemaan vapaa ja hymyilemään maailman pilkkaavien kasvojen alla.

Sukelsin siihen ajattomuuden nauravaan mereen ja hengitin kuplia. Sulauduin siihen ja tutkin itseäni. Ja mä tiesin ihan kaiken. Haluan haluan haluan olla ja tietää. Mä haluan olla se lintu joka lentää ja määrää itsestään. Mä olen se lintu, ja sä olet mun kumppani.